perjantai 13. kesäkuuta 2014

Lapsuuden aarteita

Kotikonnuilla käydessäni etsin varastosta jotakin aivan muuta.
Ei löytynyt.
Tämän kuitenkin löysin.


Sain pienen punaisen pahvimatkalaukun tuliaisiksi Helsingistä aivan pienenä.



Laukku oli minulle rakas,
ja säilytin siellä kalleimpia aarteitani.


Jos joskus lähdimme johonkin reissulle perheeni kanssa,
pakkasin tähän pieneen laukkuun uskollisen ystäväni Pena-nallen.


Otin laukun mukaani kotiin.
Se saa paikan lapsuuteni vaatekaapin päältä.
Sen, jonka historiasta kerroin joskus kauan aikaa sitten.
Laitan laukkuun jotakin tärkeää.
Vaikkapa valmiita käsitöitä odottamaan käyttöä 
tai sopivaa lahjan saajaa.

Sitä ennen Pena sai lepäillä vanhassa tutussa laukussaan vähän aikaa.
Pena on asunut kanssani aina, 
jokaisessa kodissani.


Nalle oli minulle lapsena todella rakas.
Olen rakastanut sitä niin kovasti,
että nenänpääkin on syöty tai imeskelty puhki.


Pena oli mukanani elämän iloissa ja suruissa.
Se nukkui sängyssäni, ja sitä on halattu kovasti.


Tässä poseeraan Penan kanssa jonakin 70-luvun jouluna.
Panalle on puettu joulunpunainen nuken mekko ja tonttulakki. 
Itse poseeraan joululahjaksi saadussa Marimekon yöpuvussa.


Joskus minua ärsytti,
kun Pena aina vaan hymyili,
vaikka minulla oli paha olo.

Kerran hakkasin sitä suutuksissani sänkyni reunaan niin kovasti,
että sen pää irtosi ja lensi suuressa kaaressa huoneen toiselle puolelle.
Isä sen pään sitten ompeli taas paikalleen,
ja minä olin pahoillani ja pyytelin Penalta anteeksi. 
Kyllä se antoi anteeksi. 
Ja hymyili edelleen.


Penan erikoisuus on sen selässä oleva vetoketjullinen tasku.


Legenda kertoo, että joskus pienenä tuttini oli hukassa pitkän aikaa. 
Kunnes se löytyi tuolta nallen selkätaskusta.


Löysin myös oman rakkaan vanhan aarrerasiani.


Tässä puisessa rasiassa säilytin muutamia korujani,
ja muita tärkeitä aarteita.
Kauniita kiviä ja sen sellaista.


Rasian alla ja aikaisemmissa matkalaukkukuvissa näkyvä tuoli on myös aika hauska. 
Sen pinta on käsin koristemaalattu kirjavaksi, 
 se on tavallista tuolia hieman matalampi.
Siis sopiva lapselle.
Vaikkapa minulle pienempänä.

Tuoli oli usein äidilläni pihalla,
kun hän sillä istuen poimi viinimarjoja.
Toivottavasti sille löytyy vielä joskus hyvä paikka,
mutta odotelkoon vielä vanhalla paikallaan minun entisessä huoneessani.

Tällaisia lapsuuden aarteita tällä kertaa.

Neulominen ei nyt huvita tippaakaan,
sen sijaan olen lukenut paljon.
Valokuvannut kukkasia sun muita.

Taidankin kertoa pihakuulumisia seuraavalla kerralla.
Mukavaa viikonloppua.