perjantai 29. elokuuta 2014

Elonmerkkejä

Kyllä täällä ollaan elossa edelleen,
vaikkei mitään ole kuulunutkaan pariin viikkoon.
On vaan ollut niin paljon kaikkea.

Nyt alkaa arki asettua uomiinsa,
ja ehtii ajatella muutakin.
Eilen illalla istuin pitkästä aikaa sohvalla tunnin verran kutomassa.
Hitaasti ja varmasti kai alkaa tulla valmistakin.

Toiveikkaasti ilmoittauduin syös sukkasatoon tänäkin vuonna.
Jos ei tule suurta satoa, niin jospa edes pieni.
Katsotaan, kuinka käy.

Viime vuoden sukkasatoni oli tällainen.


Sinäkin ehdit vielä ilmoittautua mukaan,
mutta pidä kiirettä. 
Sadonkorjuu alkaa 1.9. ja kestää lokakuun loppuun.

Aikaa on vieneet työn ohella muutkin projektit.
Esimerkiksi vanhat valokuvat,
joita olen innostunut taas tutkimaan itsekseni ja äidin kanssa.
Niistä kerroin jo aikaisemminkin täällä.

Äitini sairastaa Alzheimerin tautia.
Hän tuntee vielä ihmiset,
ja pystyy keskustelemaan yleensä melko normaalisti.
Lähimuisti on huono.
Samat asiat puhutaan yhä uudestaan,
eivätkä eilisen tapahtumat välttämättä ole enää mielessä.
Ajan kulua on vaikea hahmottaa.

Vanhat asiat hän muistaa hyvin.
Siksi vanhat valokuvat ovat olleet korvaamatonta katseltavaa.
Olen käynyt läpi hänen omia kuviaan,
ja kirjoitellut muistiinpanoja kynä sauhuten.

Osa kuvista on kovin pieniä,
ja keksin skannata niitä tietokoneelle suurella resoluutiolla.
Sen jälkeen olemmekin katselleet kuvia iPadilta,
jossa niitä saa todella kätevästi zoomattua.
Huononäköinenkin näkee paljon paremmin.

Tein kesällä äidin kanssa retken hänen vanhaan lapsuudenkotiinsa.
Talo on nyt tyhjillään,
mutta serkkuni tuli paikalle päästämään meidät sisään.
Vierailu oli äidille yksi kesän kohokohdista.


Omaan vanhaan huoneeseen olisi ollut kova halu kurkata,
mutta pyörätuoli ja portaat ovat mahdoton yhtälö.
Yliskamari jäi äidiltä katsomatta.

Minä kävin valokuvaamassa näkymiä,
ja teetin hänelle muistoksi pienen albumin lapsuudenkodista.
Siellä oikeanpuoleisen pikkuisen oven takana oli äidin huone.
Siellä kävi isäkin aikoinaan riiuureissuilla.


Talossa oli tätini vanhoja valokuva-albumeita,
joita selailtiin innolla.
Joukossa oli paljon kuvia,
joita äidilläni ei ole.


Sain serkultani luvan ottaa albumit lainaan,
ja skannasin niitä talteen omalle koneelleni.

Katselimme niitä suurempina iPadilta,
ja kirjoittelin muistiin ihmisten nimiä.
Jonkin verran myös tarinoita.
Olin ihan ihmeissäni, 
kuinka paljon äiti niitä muisti.

Liikuttavinta oli se,
kuinka äiti liikuttui nähdessään hänelle uusia kuvia 
omista vanhemmistaan.
Omista siskoistaan.
Omista rakkaistaan,
joista kaikki ovat jo poissa.

Tässä äiti siskojensa kanssa,
äiti on tuo pienin.



Äiti silitteli kuvia ja toisteli siskojen nimiä,
toisteli äitiä ja isää.
Iloitsi ja muisteli vanhoja asioita.
Suri sitä, ettei ole enää ketään,
joka olisi tuntenut hänet alusta saakka.
Kuinka yksin hän on monien muistojensa kanssa.
Iloa ja haikeutta yhtä aikaa.

Tajusin vasta silloin,
kuinka tärkeästä asiasta oli kyse.

Mikä onni, 
että lähes ohimennen keksin pyytää kuvia lainaksi.
Se oli käsittämättömän suuri asia äidille.

Nyt hänellä on 13x18cm -kokoisina suurennoksina
kokoelma kuvia sisarensa albumeista.
Omien rakkaiden kuviensa lisäksi.

Minulle ihanin löytö oli kuva isoäidistäni kehräämässä.
Vieressä tätini pikkutyttönä.


Tuntuu hienolta,
että minä jatkan käsitöiden tekemistä.
Esiäitieni tapaan.

Koko kuva on tällainen.


Etualalla on mies tekemässä verkkoa.
Hänestä näkyvät vain kädet.
Viereisestä kamarista tapahtumia seuraa mies,
todennäköisesti äitini isoisä.
Oikealla joku vanha mummo mustassa huivissaan,
ja reunimmaisena luultavasti äitini isoäiti toisen rukin ääressä.
Ovisängyn reunalla näkyy lankavyyhtejä roikkumassa.
Arkisia puuhia ennen vanhaan.

Kuvien joukossa oli toinen, 
vielä vanhempi kuva äitini isän kotitalosta.
Siinäkin tehdään käsitöitä talon tuvassa.


Kuvassa näkyy räätäli ja suutari,
äitini sedästä otetaan mittoja.
Äitini isoisä istuu oikeassa reunassa,
hänen isänsä taka-alalla vasemmalla.
Vanhempi tädeistäni leikkii etualalla.

Kangaspuiden ääressä selin on äitini täti.
Se Maiju-täti, jonka näköiseksi minua on sanottu.
Se, joka kuoli ensimmäisen lapsensa synnytykseen 
yhdessä vauvansa kanssa.
Tätä tarinaa kammosin teini-iässä,
kun sitä aina toisteltiin.
Mutta oli se Maiju-täti ollut kaunis nainen.
Kai sitten minäkin.

Näistä tunnelmista palaan alakertaan sohvalleni
television ääreen.
Otan puikot ja langat esiin.
Vähän kerrallaan,
mutta kohti uutta päämäärää.

Mukavaa viikonloppua!