tiistai 21. huhtikuuta 2015

Koulumuistoja

Meillä oli peruskoulun yläasteen luokkakokous.
Sepäs herätti monenlaisia muistoja,
hyviä ja huonoja -
myös käsityötunneilta.

Olen kirjoittanut blogini esittelyyn,
että olen selättänyt
koulun käsityötuntien traumat kokonaan
vasta nelikymppisenä.

Minä rakastin käsitöitä ala-asteella.
Opettaja oli mukava ja kannustava,
ja saimme aikaiseksi kaikenlaista
mollamaijasta esiliinaan.
Innostuin neulomaan ja ompelemaan myös kotona.

Kävin isän kanssa ostamassa kukkaista kangasta
kotikylämme K-kaupasta.
Tein siitä itselleni tunikantapaisen paidan,
jonka suunnittelin ja leikkasin ja ompelin
ihan itse, omin käsin.

Tulos oli omasta mielestäni todella hieno,
Minä rakastin tätä paitaa,
ja pidin sitä niin kauan,
kuin se vain suinkin mahtui päälle.
Kuvassa poseeraan rakkaassa paidassani
jouluisen keittiönpöydän ääressä.



Neuloin myös sukulaislapselle kaulaliinan joululahjaksi,
ja itselleni tein ainakin kirjoneulelapaset tähtikuviolla.
Ihastuin tähtikuvioon tästä äidin tekemästä paidasta.




Lapaset ovat luultavasti tallella
jossain lapsuudenkotini kätköissä.
Toivottavasti löytyvät jonakin päivänä.

Virkkaamista harjoittelimme koulussa myös,
ja minä tein keltaiseen vohvelikangaspyyhkeeseen
kirkkaanpunaisen reunapitsin.
Todellista 70-luvun väriloistoa.

Tässä alakoulussa virkkaamani sipulipussi.



Yläasteella kaikki kuitenkin muuttui.

Opettaja ei koskaan antanut positiivista palautetta,
kaikessa tekemässäni oli vaan huomautettavaa.

Neule oli epätasaista.
Ompeleet eivät olleet suoria.
Olin huolimaton.
Olin yksinkertaisesti huono.

Ompelutyönä oli hame,
joka ei minulla koskaan tullut valmiiksi.
Samaan aikaan toisaalla
luokkatoveri teki kansallispukua.

Neuletyönä teimme sukat,
ja minä päätin tehdä ne lahjaksi 
serkkuni pienelle tyttärelle.

Opettaja ei uskonut sellaista tyttöä olevankaan.
Hän luuli, että haluan vain mennä siitä,
 mistä aita on matalin
ja tehdä pienet sukat.

Minua harmitti ja suututti,
koska kyseinen tyttö oli minulle läheinen ja rakas.
Sukat kuitenkin valmistuivat ja menivät lahjaksi,
en tosin tiedä,
uskoiko opettaja sitä koskaan.

Seitsemännellä luokalla oli täysin varma siitä, 
että en osaa tehdä mitään käsilläni,
enkä todellakaan valinnut käsityötä valinnaisaineeksi.
Olin vain helpottunut,
ettei minun enää koskaan tarvitsisi tehdä käsitöitä.

Parempi oli piiloutua matikankirjan taakse
äidin tekemän punavihreät villasukat jalassa.



Seuraavan kerran tartuin lankaan,
kun olin jo naimisissa.
Tein itselleni ja miehelleni lapaset 
samalla mallilla,
mutta eri väreillä.

Tässä minun omani.


Ja tässä mieheni.


Ai kuinka söpöä.
Traumat alkoivat vähän hellittää.



Matkustin taannoiseen luokkakokoukseen yhdessä ystäväni kanssa,
ja olin viikonlopun hänen loma-asunnollaan yökylässä.
Oli lähes täydellisen mukava naisten viikonloppu.

Puhuimme tuntikausia
kaikesta maan ja taivaan välillä.
Söimme herkkuja ja valvoimme,
katsoimme monta jaksoa
kunnes simahdimme siskonpetiin.

Siinä samalla virkkasin
ystävälleni tiskirätin
Prinsessajutun idealla ja ohjeella.


Tämä on omistettu 
yläasteen käsityönopettajani muistolle.


Ymmärrän häntä nyt paremmin.
Ei ollut hänen elämänsä helppoa,
eikä päättynyt onnellisesti.
Ehkä me oppilaat olimme vain
väylä purkaa pahaa oloa.

Opettajalla on suuri valta oppilaisiin.
Ajatus laittaa itseni opettajana nöyräksi.
Osaisinpa olla lämmin ja kannustava,
pitää omat huonot päiväni omana tietonani.


Omalle käsityönopettajalleni
annan anteeksi.

Nyt minä tiedän,
että minäkin osaan.

Lepää rauhassa E.M.