keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ystävyyttä ja vuoristomaisemia

Siihen aikaan kun olin nuori,
minulla oli paljon kirjeenvaihtotovereita ympäri maailmaa.
Näitä kirjeenvaihtotovereita tuli ja meni,
mutta kahden kanssa pidän edelleen yhteyttä.

Itävaltalaisen kirjeenvaihtotoverini olen tavannut jo monta kertaa.
Ensimmäisen kerran tapasimme vuonna 1986,
kun matkustin hänen perheensä luo Salzkammegutiin kahdeksi viikoksi.
Täytin sen matkan aikana 18 vuotta.
Tässä olemme yhdessä Sissi-keisarinnan muistomerkillä Wienissä.


Se oli jännittävä reissu maalaistytölle,
sillä se oli ensimmäinen lentomatkani ja kaiken lisäksi aivan yksin.
Saksaa olin silloin lukenut vasta neljä vuotta,
mutta niin vaan selvisin reissusta ja lähes kokonaan saksan kielellä.

Ystäväni perhe oli aivan ihana ja sydämellinen,
he ottivat minut vastaan kuin oman lapsensa.

Perheen kanssa kiertelimme ympäri Itävaltaa.
Kävimme mm. Salzburgissa, Innsbruckissa, Wienissä, Linzissä, Bad Ischlissä,
Hallstattissa, Dachsteinin jääluolissa, Salzkammergutin järvillä...
Tässä poseeraamme Gmundenissa Schloss Orthin edustalla
Traunsee-järven rannalla.


Kävimme myös Saksassa Neuschwansteinin linnassa,
joka häämöttää tuolla taustalla.


Seuraavana vuonna ystäväni tuli
vastavierailulle Suomeen kahdeksi viikoksi.
Kiersimme Suomea vanhempieni kanssa ja myös kahdestaan,
minulla kun oli silloin jo ajokortti.

Ystäväni oppi sanomaan suomeksi "oikein hyvää",
joten ruuasta riippumatta kaikki maistui.
Karjalanpiirakat olivat hänelle suurta herkkua,
ja niitä myös leivoimme yhdessä suomalaisen ystäväni kanssa.

Minä toimin ystäväni suomenvierailulla tulkkina,
isäni kun ei osannut mitään vieraita kieliä ja äitini saksa oli melko ruosteessa.
O Tannenbaumia äiti lauleli keskellä kesää
ja aina yllättäen osasikin sanoa jotakin.

Hassu juttu muuten, että nyt jo pahasti dementoituneena
äiti kysyi minulta tässä taannoin, mitä teen työkseni.
Kun sanoin olevani saksan ja englannin opettaja,
äiti sanoi minulle yllättäen "Ich liebe dich".
Ihmisen muisti on erikoinen.

Baijerissa asuessani vierailimme ystäväni kanssa puolin ja toisin,
kun välimatka oli niin mukavan lyhyt.
Ystäväni kävi myös uudestaan Suomessa 90-luvulla.

Minä olen käynyt Itävallassa useasti, mm. Inter-raililla.
Pikkulapsielämän keskellä olin myös kerran yhdellä "omalla lomalla",
jolloin vierailin ystäväni luona Itävallassa ja Saksan perheeni luona Münchenissä.
Olin myös mieheni mukana hänen työmatkallaan Wienissä.
Sillä kerralla en kuitenkaan tavannut ystävääni,
hän kun asui siihen aikaan ulkomailla.


Nyt oli päässyt kulumaan 18 vuotta edellisestä tapaamisestamme.
Siksi oli aivan mahtavaa, että lähdimme tyttären kanssa matkalle
juuri Etelä-Saksaan ja Itävaltaan.

Ystäväni asuu nykyään Wienin lähistöllä.
Vietimme viikonlopun hänen ja hänen perheensä kanssa
noin 15000 asukkaan pikkukaupungissa.


Oli mukava tutustua ihan livenä hänen mieheensä,
jonka kanssa hän oli pian menossa naimisiin viimeksi tavatessamme.
Silloin en kuitenkaan sulhoa tavannut, hän taisi olla jossain työreissulla.

Nyt heidän perheensä on kasvanut kolmella lapsella,
joista vanhin on saman ikäinen kuin oma kuopukseni.
Näitä lapsia yhtä aikaa odottaessamme 
viestittelimme lähes päivittäin raskauskuulumisia.

Perhe asuu mukavassa kolmikerroksisessa paritalossa,
ja kahden teinitytön ja yhden hieman nuoremman pojan perheessä
riitti menoa ja meininkiä.
Arki on arkea kaikkialla.

Nyt saimme siirrettyä ystävyyttä hieman seuraavallekin sukupolvelle.
Enää ei kirjoitella kirjeitä, mutta lapsemme seuraavat toisiaan Instagramissa.

Ystäväni kaivoi kellarista vanhoja diakuvia hänen ensivierailultaan Suomesta.
Olipas hassu nähdä itävaltalaisella seinällä yhtäkkiä kuva
nuoresta itsestään kansallispuvussa rakkaan kissan kanssa.
Tuo on rakas puku, joka ei enää mahdu päälleni.
Siksi suunnittelin se innoittamana villasukat ja myöhemmin lapaset.
Kisu varmaankin leikkii nyt lankakerillä kissojen taivaassa.

Tämä kuva on otettu kännykällä suoraan ystäväni olohuoneen seinältä diasta,
joten laatu ei ole kummoinen.


Ystäväni kierrätti meitä kotikaupungissaan,
joka vaikutti kauniilta ja rauhalliselta pikkukaupungilta.


Sinä kesälauantaina taisi olla hääsesonki kuumimmillaan,
sillä näimme kolme hääparia.
Tämä auto odotti yhtä paria kirkosta.


Seuraavana päivänä ystäväni lähti kanssamme retkelle,
jonka kohteen tyttäreni sai valita.
Tarjolla oli järvi, vuori tai historiallinen kohde.
Tytär valitsi vuoren, niitä kun ei Suomessa pahemmin ole.

Ajoimme noin tunnin ajomatkan etelään päin.
Siellä oli köysirata noin 1600 metrin korkeuteen
Rax-nimistä vuorta kohti.

Käysiradalla ei ollut nyt kovin ruuhkaista,
ja odotimme nousuvuoroamme vartin verran.
Ruuhkaisina päivinä nousua joutuu kuulemma odottamaan kauankin.
Köysiradan lipussa on numero, ja aulassa kuulutetaan,
minkä lipun vuoro milloinkin on mennä sisään.
Ei siis tarvitse seisoa jonossa ja ehtii hyvin pitää vessa- tai kahvitauon.
Lippuja ostaessa valitaan paluulippuun haluttu laskeutumisaika.


Minä en erityisemmin rakasta köysiratoja,
mutta kestin kuitenkin kunnialla tuon nousun ja laskun
ja yritin olla ajattelematta James Bondia.
Hänelle ei koskaan tapahdu mitään mukavaa köysiradan korissa.


Ylhäällä päätimme kiertää parituntisen vaellusreitin.
Tämä oli sopiva matka,
sillä meillä ei ollut lenkkareita kummempia varusteita.


Ensimmäinen etappimme kulki loivaa ylämökeä kohti Ottohausia,
joka on tuolla kuvassa näkyvä rakennus.


Ottohausilla emme kuitenkaan pitäneet vielä tässä vaiheessa taukoa,
vaan lähdimme kiertämään vaellusreittiä.
Tie reitillä oli osittain oikein hyvää.


Mutta yksi louhikkoinen jyrkkä nousu matkan varrelle mahtui.



Välillä taas olimme kapeammalla polulla.


Kuten kuvasta näkyy, tämä oli helppo retkikohde esimerkiksi perheille.
Vuorella näkyikin paljon lapsiperheitä.



Maisemat ylhäällä olivat tasankojen kasvatille huikeat,
vaikkei kyseessä ollut edes mikään korkea vuori.


Polun varrella kasvoi kukkia.




Välillä pysähdyimme ihailemaan maisemaa näköalatasanteelta.


Ja pieni juomatauko silloin tällöin oli paikallaan.
Sää oli kaunis ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta


Takaisin Ottohausille päästyämme päätimme pitää lounastauon.


Tilasimme Bratwurstia ja Gulassikeittoa,
ja ruoka maistui ulkona oikein mainiolta.


Ystäväni tilasi makaronikeittoa ja paikallista yrttilimua.


Ei hassumpi maisema lounastauolle!


Syötyämme lähdimme laskeutumaan takaisin kohti köysirataa.


Köysiradan luona on pieni ravintola, Berggasthof.


Pidimme siinä vielä kahvitauon omaa laskeutumisvuoroamme odotellessa.
Taisi olla matkan kaunein paikka kahvikupille.



Paluumatkalla kävimme uimassa Bad Fischaun maauimalassa.
Tämä uimala on peräisin jo Habsburgien ajalta.
Altaisiin tuleva vesi on peräisin maanalaisesta lähteestä,
ja vesi virtaa altaisiin aina 19-asteisena. 
Uimala on auki myös talvisin, 
ja olisipa mielenkiintoista käydä siellä kylmän sään aikaan.
Vesi tuntuisi varmaan todella lämpimältä.
Nyt helteisenä päivänä 19 astetta tuntui todella kylmältä aluksi.

Alunperin uimalassa oli erilliset altaat miehille ja naisille.
Altailla on edelleen omat nimensä, mutta kaikki voivat uida molemmissa.
Tässä Herrenbad eli miesten uima-allas.

Kuva täältä
Damenbad eli naisten allas on vähän pienempi.

Kuva täältä
Altaiden pohja on pieniä kiviä, ja oikein miellyttävä jalalle.
Koska vesi on luonnonvettä, siinä on myös pienenpieniä kaloja.
Vesi oli erittäin kirkasta.

Tapasimme sattumalta uimalan pukuhuoneessa suomalaisen naisen,
joka on asunut Itävallassa jo 50 vuotta.
Hän oli aivan ihmeissään, kun kuuli suomen kieltä,
kun sanoin jotakin tyttärelleni suomeksi.
Maailma on pieni.

Kaiken kaikkiaan meillä oli mukava viikonloppu ystäväni luona.
Maanantaiaamuna heidän perheellään alkoi kuitenkin
normaali työ- ja kouluarki.
Me jatkoimme lomailua ja jatkoimme matkaamme Wieniin.

Vaikka ystäväni asuukin ihan Wienin lähellä,
päätimme kuitenkin mennä hotelliin lähelle keskustaa,
koska julkiset kulkuyhteydet ystäväni luota eivät ole kovin näppärät.


Wienistä on siis luvassa vielä yksi reissupostaus.